Kuvittele itsesi harmaaseen istuvaan pukuun, jonka vyötärö nousee nykystandardien mukaan hassun korkealle, mutta olet silti naurettavan komea hatussasi, viimeistä karvaa myöden suitussa kampauksessasi, siististi ajellussa parrassasi (ellet sitten ole unohtunut eilisen illan neuvottelun jälkeen Hiltonin tarjoamaan suojaan viehättävän punapään kanssa) ja huoleton Lucky Strike huuliesi välissä. Tai vartalosi virheettömiä kurveja (kiitos Maidenformin!) verhoaa punainen kotelomekko, hiuksesi on koottu muhkealle nutturalle ja huulesi puna on tiukasti rajattu. Et roikota mukanasi jätesäkin kokoista kassia, jossa on koko elämä läppäristä lasten leluihin, vaan sinun näppärään pikkulaukkuusi mahtuu vain se, mitä nainen todella tarvitsee: hopeinen puuterirasia, luottohuulipuna ja muutama dollari taksirahaa. Astut mahonkiseen hissiin, nyökkäät kanssamatkustajille ja hienotunteiselle hissipojalle. Säilytät viileän tyylikkyytesi aina yläkerroksiin asti, kunnes astut ulos hissistä ja näet lasisen oven, jossa lukee Sterling Pryce.

Mitä h…tiä?!! Mitä minä teen turhamaisella vanhalla elostelijalla ja liikuttavan eksyneellä budjettipoliisilla? Cooper on löytänyt kenkänsä ja kävellyt, ja tärkeimpänä, missä on Don?

Johdantoni on ontuva ja pelkästään viitoskauden kärsimättömästä odottelusta syntynyt, mutta se, mitä halusin tällä kertaa sanoa on, että vaikka…

joskus menettää uskonsa…

joskus ihmettelee onko tästä päästä koskaan syntynyt mitään…

tai

joskus tekee mieli itsekin uskoa, että sehän toisiaan on vain mainos.

Juuri silloin törmään johonkin, joka muistuttaa miksi rakastan tätä työtä ja mieleen pulpahtavat Donin sanat: You’re not an artist, Peggy, you solve problems.


http://www.youtube.com/watch?v=QxMPynlwKZw

Syksy alkoi kalenterin mukaan syyskuussa ja näyttää jatkuvan edelleen näin yli joulunpyhien ja uuden vuoden aloituksen. Tämän syksyn myötä jatkuu myös nämä turkasen pimeät kelit.

Lapsena äiti piti huolen, että meidän kuusipäisen lapsikatraan jokaisen takin hihassa roikkui aina heijastin, turvallisen lyhyessä narussa, tottakai. Muistan ainakin keltaisen puikulan, pankkien logoheijastimet, Punaisen Ristin heijastimen ja sen kaikkein näteimmän, sen lumikiteen mallisen, joka minulla on vieläkin tallessa.

Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli eräällä tehtaalla Keski-Suomessa, jossa sain kahdeksan tuntia päivässä heijastinnauhojen parissa, leikaten, ommellen ja kuplaten valmiita heijastimia paketteihin. Toisinaan vietin illatkin tv:n ääressä muovisolkia pujotellen pinkkeihin, violetteihin ja harmaisiin joustoheijastinlenkkeihin. Koen nostalgisen tuulahduksen aina, kun tuttu neonpinkki, -keltainen tai hillitympi harmaa kiristyskuminauha näkyy kanssakulkijan käsivarressa. Ties, vaikka jonkun teistäkin hihassa kimmeltäisi teini-ikäisenä näpräämäni turvaväline?

Tiesittekö muuten, että huono heijastin heijastaa vähemmän valoa, kuin valkoinen paperi? Voisin siis liittää leiskan lahkeeseen ja toisen hihansuuhun työpaikalta lähtiessä, ja näkyisin silti liikenteessä paremmin kuin huonolla heijastimella varustettuna. Aika uskomatonta.

Teen tässä ja nyt uuden vuoden lupauksen, vaikka sellaisia en juuri harrasta:

"Lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon, että kaivan laatikon pohjalta heijastimet, kiinnitän narut, laitan ehjät hakaneulat ja pujotan paikalleen takkiini roikkumaan. Muuten mörökölli minut syököön”.

Jos lupaukset ovat vielä lupaamatta, tämä voisi ehkä sopia sinullekin?

Valoisaa ja turvallista uutta vuotta 2012 toivottaen,
Hertta


Kuva: (kesätyöpaikkani) Finn-Nauha

Näin muutama päivä sitten Mannerheimintiellä pienen pojan, jolle olin kateellinen. Jäbä oli sonnustautunut melko tavanomaisiin vaatteisiin, mutta oli viimeistellyt asukokonaisuutensa Batman-naamiolla ja ritarimiekalla. Niin sitä pitää.

Synkimpiä puolia aikuisena olemisessa on se, että silloin tällöin yllättää itsensä pohtimasta sitä, mitä muut ajattelevat minusta? Jos päätän mennä presentaatioon samanlainen kultainen puku ylläni kuin Elviksellä oli, pidetäänkö minua outona, tai jopa hulluna? Ja vaatiiko asiakas heti tilalleni tiimiin jotakuta muuta, mielellään vähemmän outoa suunnittelijaa?

Yritän vakuuttaa itselleni, että en välitä siitä, mitä muut minusta ajattelevat, mutta eihän se ole totta. Tietysti minä välitän ainakin hiukan siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Jokainen ihminen välittää siitä – ja epäilen, että se joka väittää muuta, ei ole ihan rehellinen. Ja onhan asia toki niinkin, että on ihan tervettä välittää siitä, millaisen vaikutelman itsestään antaa muille ihmisille. Mutta toisaalta olisi kyllä eri hienoa uskaltaa marssia palaveriin jedi-ritariksi pukeutuneena, jos aamulla tuntuu siltä, että haluaisi olla jedi-ritari. Ja lapsethan uskaltavat, mikä on ehdottomasti kadehdittavaa.

Muutama vuosi sitten olin mukana pitämässä asiakkaalle presentaatiota, jonka ytimessä oli henkiin heräävä muumio. Idea oli kirkas, ja sen dramatisointi oli juuri niin pysäyttävä kuin pitikin. Ryhdyimme presentoimaan konseptia asiakkaalle tämän toimitiloissa ja olimme valmistelleet pienen yllätyksen. Puolessa välissä presentaatiota asiakkaan avokonttoriin pelmahti muumio, joka hortoili ympäri toimistoa ja joka nähtiin mainiosti myös lasiseinäisestä neukkarista.

Ihmisten ilmeet olivat todellakin näkemisen arvoisia. Kauppoja ei tullut, mutta ei olisi tullut siinäkään tapauksessa, että muumio olisi jätetty kotiin. Taisi olla hiukan liian rohkea konsepti. Vaikka presentaation lopputulos oli mitä oli, tunsin silti ylpeyttä. Olimme laittaneet rohkeasti itsemme likoon tuntematta pelkoa siitä, mitä meistä ajatellaan.

Tein viime vuodenvaihteessa tavoistani poiketen uudenvuodenlupauksia. Lista on jo kadonnut, mutta se meni jotenkin näin:

1.) Tee enemmän asioita, jotka saa nauramaan.
2.) Vietä enemmän aikaa lasten kanssa (omienkin, mutta ennen kaikkea pienten lasten kuten naapurin Unnan (10 v.) ja Ampun (11 v.) kanssa.
3.) Vie vaimo salsakurssille.
4.) Opettele vihdoinkin puhumaan sujuvaa englantia
5.) Opettele yläkierteinen kämmen tenniksessä.

On tilinteon hetki.

Kohta 1: cleared. Teen enemmän asioita, jotka saa nauramaan. Yhteys, jossa näin tapahtuu, on yllättävä: tavallinen duunipäivä. Uusi posti toimarina on ollut toki haastava, mutta yllättävää kyllä, työnteko on nykyisin hauskempaa. Vaikka pelkäsinkin hypätä marcomäkisten ja petterikilpisten maailmaan, homma on ollut kivaa, kiitos nastojen ja osaavien työkavereiden ja asiakkaiden. Mikael Jungner on sanonut, että johtajalle maksetaan siitä, että hän toteuttaa omaa ainutlaatuisuuttaan eikä mitään geneerisiä johtamisoppeja. Hyvin sanottu. Ehkäpä olen tapailemassa omaa ainutlaatuisuuttani.

Kohta 2: cleared. Jos en olisi mainostoimistossa töissä, olisin varmaan jossain lastentarhassa - tai keittelemässä liemiä kelpo ravintolassa. Jos olemme lapsikylässä, löydyn hyvin pian lastenhuoneesta. Lasten maailma ja mutkattomuus on aseistariisuvaa. Viimeksi kävimme Unnan ja Ampun kanssa katsomassa Miyazaken Kätkijät. Suosittelen.

Kohta 3: failed. Yritin kyllä ihan tosissaan viedä vaimon salsakurssille, mutta vaimo valitsi taijin. Yrityksestä plus, suorituksesta zero. No, järjestimme Dynamossa tanssikurssin, josta lohdutuspiste.

Kohta 4: failed. Kävin eilen vietnamilaisen harjoittelijamme Minhin kanssa lounaalla, jolla puhuimme sujuvasti englantia. Ei riitä. Kurinalainen kielenharjoittaminen on taas jäänyt. Olen toivoton.

Kohta 5: failed. Olen pelannut tennistä yli kolmekymmentä vuotta enkä vieläkään osaa lajia. Kolme vuotta sitten pitäessäni välivuotta Uudessa-Seelannissa päätin opetella lajin kunnolla. Kahden kuukauden tiukan treenin jälkeen sain tenniskyynärpään. Se siitä. Nyt kyynärpää on kunnossa ja harjoittelu jatkuu kiivaana: 2-4 tuntia/ vko. Ajoittain kierre jo onkin kohdallaan, mutta sitten seuraava kämmen liitelee ties minne. Grr. Onneksi tulee uusi vuosi ja 52 lisäharjoitteluviikkoa.

Yläkierteistä uutta vuotta kaikille!

Olli

Mustasävyisen jouluviikon iloksi arvomme jotain pientä ja valkoista. Palkinto on ainutlaatuisuudessaan arvokas: kirjakerhomme uusin teos.Dynamon pieni suomalainen kirjakerho perustettiin vuonna 1995 ja joka kesä sekä joulu hemmottelemme asiakkaitamme ja yhteistyökumppaneitamme tunnetun ja mielenkiintoisen suomalaisen kirjailijan uniikkiteoksella.

Tehtäväsi on yksinkertainen: käy arvaamassa Facebook seinällämme kuka jatkaa listaamme tänä jouluna. Arvomme kaikkien oikein ja väärin arvanneiden kesken 2 kirjaa.

Anja Kauranen: Angela, 1995
Joni Skiftesvik: Kesäyö, 1996
Daniel Katz: Ihmeparantajan isä, 1996
Jari Tervo: Jussina, 1997
Kari Hotakainen: Pariskunta, pukki ja pieni mies, 1997
Riikka Takala: Islantilaisia banaaneja, 1998
Juice Leskinen: Kuusi kuusisonettia, 1998
Anna-Leena Härkönen: Musta Enkeli, 1999
Kreetta Onkeli: Eräs perhe joulukuussa, 1999
Hannu Raittila: Knööli, 2000
Hannu Mäkelä & Kristiina Louhi: Niin kuin kaikki vasta alkaisi, 2000
Esa Kero: RantaKatti, 2001
Pirjo Hassinen: Mestarin pieni joulutarina, 2001
Seppo Ahti: Kun ammuin marsun, 2002
Kaari Utrio: Ruusulamppu, 2002
Hans Välimäki: Kahden tähden keittokirja, 2003
Antti Tuuri: Mitä lampaille tapahtui, 2003
Kauko Röyhkä: Jari ja Mari, 2004
Juha Seppälä: Ovella, 2004
Reijo Mäki: Juhannus 2035, 2005
Leena Lehtolainen: Kolme Joosefia, 2005
Tuomas Kyrö: Seitsemän, 2006
Leena Lander: Ongelmajäte, 2006
Sinikka Nopola: Kuusi kuolemansyntiä, kuusi Tuulikkia, 2007
Mari Mörö: Nuuka, pihi, itara, 2007
Bo Carpelan: I drömmens rum / Unen huoneissa, 2008
Sofi Oksanen: Yläkerran nainen, 2008
Mikko Rimminen: Väärän kuninkaallisen päivä, 2009
Petri Tamminen: Ennen kuin kevät voi tulla, 2009
Seppo Laurell: Majakka keskellä ei mitään, 2010
Matti Hagelberg: Tämän kuun 14. päivä, 2010
Olli Jalonen: Hummien matka, 2011


PS Muista osallistua myös design-maito arvontaamme vuoden loppuun mennessä ja voita Eero Aarnion Puppy!