Näin muutama päivä sitten Mannerheimintiellä pienen pojan, jolle olin kateellinen. Jäbä oli sonnustautunut melko tavanomaisiin vaatteisiin, mutta oli viimeistellyt asukokonaisuutensa Batman-naamiolla ja ritarimiekalla. Niin sitä pitää.

Synkimpiä puolia aikuisena olemisessa on se, että silloin tällöin yllättää itsensä pohtimasta sitä, mitä muut ajattelevat minusta? Jos päätän mennä presentaatioon samanlainen kultainen puku ylläni kuin Elviksellä oli, pidetäänkö minua outona, tai jopa hulluna? Ja vaatiiko asiakas heti tilalleni tiimiin jotakuta muuta, mielellään vähemmän outoa suunnittelijaa?

Yritän vakuuttaa itselleni, että en välitä siitä, mitä muut minusta ajattelevat, mutta eihän se ole totta. Tietysti minä välitän ainakin hiukan siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Jokainen ihminen välittää siitä – ja epäilen, että se joka väittää muuta, ei ole ihan rehellinen. Ja onhan asia toki niinkin, että on ihan tervettä välittää siitä, millaisen vaikutelman itsestään antaa muille ihmisille. Mutta toisaalta olisi kyllä eri hienoa uskaltaa marssia palaveriin jedi-ritariksi pukeutuneena, jos aamulla tuntuu siltä, että haluaisi olla jedi-ritari. Ja lapsethan uskaltavat, mikä on ehdottomasti kadehdittavaa.

Muutama vuosi sitten olin mukana pitämässä asiakkaalle presentaatiota, jonka ytimessä oli henkiin heräävä muumio. Idea oli kirkas, ja sen dramatisointi oli juuri niin pysäyttävä kuin pitikin. Ryhdyimme presentoimaan konseptia asiakkaalle tämän toimitiloissa ja olimme valmistelleet pienen yllätyksen. Puolessa välissä presentaatiota asiakkaan avokonttoriin pelmahti muumio, joka hortoili ympäri toimistoa ja joka nähtiin mainiosti myös lasiseinäisestä neukkarista.

Ihmisten ilmeet olivat todellakin näkemisen arvoisia. Kauppoja ei tullut, mutta ei olisi tullut siinäkään tapauksessa, että muumio olisi jätetty kotiin. Taisi olla hiukan liian rohkea konsepti. Vaikka presentaation lopputulos oli mitä oli, tunsin silti ylpeyttä. Olimme laittaneet rohkeasti itsemme likoon tuntematta pelkoa siitä, mitä meistä ajatellaan.

Tein viime vuodenvaihteessa tavoistani poiketen uudenvuodenlupauksia. Lista on jo kadonnut, mutta se meni jotenkin näin:

1.) Tee enemmän asioita, jotka saa nauramaan.
2.) Vietä enemmän aikaa lasten kanssa (omienkin, mutta ennen kaikkea pienten lasten kuten naapurin Unnan (10 v.) ja Ampun (11 v.) kanssa.
3.) Vie vaimo salsakurssille.
4.) Opettele vihdoinkin puhumaan sujuvaa englantia
5.) Opettele yläkierteinen kämmen tenniksessä.

On tilinteon hetki.

Kohta 1: cleared. Teen enemmän asioita, jotka saa nauramaan. Yhteys, jossa näin tapahtuu, on yllättävä: tavallinen duunipäivä. Uusi posti toimarina on ollut toki haastava, mutta yllättävää kyllä, työnteko on nykyisin hauskempaa. Vaikka pelkäsinkin hypätä marcomäkisten ja petterikilpisten maailmaan, homma on ollut kivaa, kiitos nastojen ja osaavien työkavereiden ja asiakkaiden. Mikael Jungner on sanonut, että johtajalle maksetaan siitä, että hän toteuttaa omaa ainutlaatuisuuttaan eikä mitään geneerisiä johtamisoppeja. Hyvin sanottu. Ehkäpä olen tapailemassa omaa ainutlaatuisuuttani.

Kohta 2: cleared. Jos en olisi mainostoimistossa töissä, olisin varmaan jossain lastentarhassa - tai keittelemässä liemiä kelpo ravintolassa. Jos olemme lapsikylässä, löydyn hyvin pian lastenhuoneesta. Lasten maailma ja mutkattomuus on aseistariisuvaa. Viimeksi kävimme Unnan ja Ampun kanssa katsomassa Miyazaken Kätkijät. Suosittelen.

Kohta 3: failed. Yritin kyllä ihan tosissaan viedä vaimon salsakurssille, mutta vaimo valitsi taijin. Yrityksestä plus, suorituksesta zero. No, järjestimme Dynamossa tanssikurssin, josta lohdutuspiste.

Kohta 4: failed. Kävin eilen vietnamilaisen harjoittelijamme Minhin kanssa lounaalla, jolla puhuimme sujuvasti englantia. Ei riitä. Kurinalainen kielenharjoittaminen on taas jäänyt. Olen toivoton.

Kohta 5: failed. Olen pelannut tennistä yli kolmekymmentä vuotta enkä vieläkään osaa lajia. Kolme vuotta sitten pitäessäni välivuotta Uudessa-Seelannissa päätin opetella lajin kunnolla. Kahden kuukauden tiukan treenin jälkeen sain tenniskyynärpään. Se siitä. Nyt kyynärpää on kunnossa ja harjoittelu jatkuu kiivaana: 2-4 tuntia/ vko. Ajoittain kierre jo onkin kohdallaan, mutta sitten seuraava kämmen liitelee ties minne. Grr. Onneksi tulee uusi vuosi ja 52 lisäharjoitteluviikkoa.

Yläkierteistä uutta vuotta kaikille!

Olli

Mustasävyisen jouluviikon iloksi arvomme jotain pientä ja valkoista. Palkinto on ainutlaatuisuudessaan arvokas: kirjakerhomme uusin teos.Dynamon pieni suomalainen kirjakerho perustettiin vuonna 1995 ja joka kesä sekä joulu hemmottelemme asiakkaitamme ja yhteistyökumppaneitamme tunnetun ja mielenkiintoisen suomalaisen kirjailijan uniikkiteoksella.

Tehtäväsi on yksinkertainen: käy arvaamassa Facebook seinällämme kuka jatkaa listaamme tänä jouluna. Arvomme kaikkien oikein ja väärin arvanneiden kesken 2 kirjaa.

Anja Kauranen: Angela, 1995
Joni Skiftesvik: Kesäyö, 1996
Daniel Katz: Ihmeparantajan isä, 1996
Jari Tervo: Jussina, 1997
Kari Hotakainen: Pariskunta, pukki ja pieni mies, 1997
Riikka Takala: Islantilaisia banaaneja, 1998
Juice Leskinen: Kuusi kuusisonettia, 1998
Anna-Leena Härkönen: Musta Enkeli, 1999
Kreetta Onkeli: Eräs perhe joulukuussa, 1999
Hannu Raittila: Knööli, 2000
Hannu Mäkelä & Kristiina Louhi: Niin kuin kaikki vasta alkaisi, 2000
Esa Kero: RantaKatti, 2001
Pirjo Hassinen: Mestarin pieni joulutarina, 2001
Seppo Ahti: Kun ammuin marsun, 2002
Kaari Utrio: Ruusulamppu, 2002
Hans Välimäki: Kahden tähden keittokirja, 2003
Antti Tuuri: Mitä lampaille tapahtui, 2003
Kauko Röyhkä: Jari ja Mari, 2004
Juha Seppälä: Ovella, 2004
Reijo Mäki: Juhannus 2035, 2005
Leena Lehtolainen: Kolme Joosefia, 2005
Tuomas Kyrö: Seitsemän, 2006
Leena Lander: Ongelmajäte, 2006
Sinikka Nopola: Kuusi kuolemansyntiä, kuusi Tuulikkia, 2007
Mari Mörö: Nuuka, pihi, itara, 2007
Bo Carpelan: I drömmens rum / Unen huoneissa, 2008
Sofi Oksanen: Yläkerran nainen, 2008
Mikko Rimminen: Väärän kuninkaallisen päivä, 2009
Petri Tamminen: Ennen kuin kevät voi tulla, 2009
Seppo Laurell: Majakka keskellä ei mitään, 2010
Matti Hagelberg: Tämän kuun 14. päivä, 2010
Olli Jalonen: Hummien matka, 2011


PS Muista osallistua myös design-maito arvontaamme vuoden loppuun mennessä ja voita Eero Aarnion Puppy!

Työpaikkaliikunta tekee terää – paitsi silloin, kun se johtaa akillesjänteen katkeamiseen. Itse ehdin virkistäytyä sählymailan varressa työkavereiden kanssa noin kymmenen sekunnin ajan, kunnes tuntui siltä, että joku löi lapiolla pohkeeseen.

Tuollainen tapaturma ei toki kaada maailmaa, mutta harmittaahan se kuitenkin. Toisaalta näin pieni vahinko asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin – minä sain hyvää hoitoa ja joudun kävelemään kyynärsauvoilla vain muutaman viikon. Monella muulla asiat ovat paljon huonommin. Haaverista huolimatta taidan olla onnekas.

Keppikävely tekee elämästä hankalampaa, mutta se antaa myös aitiopaikan tarkkailla kanssaihmisiä hiukan eri kulmasta. Tämä onkin kasvavien ojentajien ja olkapäiden ohella harvoja hyviä puolia, joita keppien kanssa sähläämiseen liittyy.

Olen havainnut, että suomalaiset ovat valtavan avuliaita. Keppikävelijälle juostaan matkankin päästä avaamaan ovia. Portaissa ja käytävillä väistetään. Saatetaan jopa hymyillä tai aloittaa keskustelu. Kovin pitkälle meneviä yleistyksiä ei ehkä pitäisi tehdä pelkästään omiin kokemuksiinsa nojaten, mutta tekisi mieli väittää, että suomalainen auttaa, kun apua tarvitaan oikeasti. Tämän asian huomaaminen on ollut hienoa.

Toki keppikävelijän matkaan mahtuu myös muunlaisia kokemuksia. Muuan valtavan iso nainen halusi välttämättä punkea metroaseman hissiin ennen minua. Ja punkikin. Erityisen huvittavaksi tilanteen teki se, että kun hän oli vääntäytynyt hissin perälle ennen minua, hänen piti myös päästä hissistä pois ennen minua. Joten kun hissi pysähtyi ja ovet aukenivat, sama hahmo tunki ohitseni, ennen kuin ehdin itse loikata ulos. Tämä tapaus ei kuitenkaan kumoa edellisen kappaleen väitettäni, sillä hissihirmu ei ollut suomalainen. Ja tämä ei ole rasistista vihjailua, vaan yksittäinen havainto.

Tosin eivät suomalaisetkaan aivan puhtain paperein selviä. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisiä ei voi arvioida sen perusteella, millä autolla he ajavat. Enää tosin en ole ihan varma. Sattumaa tai ei, luultavasti yksikään BMW-kuski ei ole pysähtynyt suojatien eteen, kun keppikävelijä on seissyt suojatien vieressä. Vastaavasti jotakuinkin kaikki muut autoilijat ovat pysähtyneet.

Lopuksi vielä linkki uutiseen, joka lämmitti keppikävelijän mieltä:
Invapaikalle parkkeerattu auto kelmutettiin

Minun mielestäni kelmuttajalle pitäisi antaa mitali – toki sillä edellytyksellä, että kelmutuksen kohde ei ollut liikuntarajoitteinen henkilö.

Facebook uudistui (jälleen), ja minä pidän siitä. Näkyvimpänä muutoksena Spotify-syötteen lisäksi lienee oman profiilisivun muuttuminen aikajanaksi (timeline). Muutos ei automaattisesti ole vielä kaikkien profiilia muuttanut, mutta tehnee sen lähiaikoina.

Muutos on mahtava. Se on äärimmäisen kunnianhimoinen, äärimmäisen ylimielinen ja totaalisen suuruudenhullu. Millään muulla yrityksellä maailmassa ei ole koskaan ollut samanlaista pokkaa kuin Facebookilla. Häikäilemättä hymyssä suin Facebookin ylipäällikkö Mark Zuckerberg kertoi järjestämässään f8-seminaarissa haluavansa tästä eteenpäin omistaa yli 760 miljoonan ihmisen koko elämän.

Aivan vapaaehtoisesti kaikilla meillä on mahdollisuus liittää aikajanalle kuva omasta syntymästä, ensimmäisestä hampaasta, onnistuneesta pyörällä ajosta, koulupäivästä, ensimmäisestä autosta (!)
,
luunmurtumisesta (!!)
,
rakkaansa menettämisestä (!!!)

- mistä vaan. Ja siellä pysyy – tallessa. Facebookissa. Yksissä kansissa. Ja jos en aivan totaalisesti erehdy, sen saa piakkoin tilata myös kotiin. Tosin tämähän on jo tehty.

Oletettavan fyysisen naamakirjan lisäksi muutkin uudistuksen myötä tulleet ominaisuudet ovat jostain varastettu. Google+, Twitter, Foursquare – kaikki ovat tarjonneet vain kasvualustaa Facebookille. Kuten Pablo Picasso ja Steve Jobs ovat todenneet: Good artists copy, great artists steal.

Aivan mahtavaa. En voi kuin ihailla. Kunpa kaikkien yritysten asenne ja määränpää olisi samanlainen. Ei ehkä yhtä megalomaaninen, mutta yhtä kirkas. Ja kunnianhimoinen. Ja peloton. Tai edes puolet siitä, mikä Facebookilla on. Aivan varmasti media heittää kuraa niskaan ja news feedissä purnataan uudistuksista, mutta varmaa on, että pitkäksi aikaa on taas voittaja selvillä. Onnistumisen tahto on suurempi kuin epäonnistumisen pelko. Meillä suomalaisilla asia on valitettavan usein toisin päin.

Nyt rohkeasti! Kokeillaan!